tiistai 6. helmikuuta 2024

Hevonen pelasti minut osa 2

 Hevonen pelasti minut... osa 2

Tässä lupaamani jatko-osa viime viikolla julkaisemaani tarinaan siitä, kuinka hevonen pelasti minut.

Työssä 

Elämäni hevonen
Pian harrastus muuntui työksi, kouluttauduin ahkerasti alalle ja lauma kasvoi vähitellen siten, että isoimmillaan se oli 16-päinen. Vauhti oli hurja, talli oli suosittu ja touhua riitti, hieman liiaksikin. Muistan, että ohjaustyylini oli tuolloin suorituskeskeinen, vaikka se oli sitä mitä vähiten halusin ja tarvitsin. 

Kalenterini oli tupaten täynnä ja toimin, kuten luulin, että kuuluu toimia. Näin oli opetettu, näin olin oppinut, mutta sisimmässäni jokin ei tuntunut kuitenkaan oikealta. Tein tuolloin jo paljon asioita hevosten kanssa ns. perinteisestä poiketen, mikä oli monelle ulkopuoliselle hankala hyväksyä. Tuolloin esimerkiksi hevosten pitäminen pihatossa tai kengättömyys ei ollut vielä kovinkaan yleistä, ei liioin rungottomien satuloiden käyttö tai kuolaimettomuus. Etsin vaivihkaa omaa polkuani ja ainutlaatuista tapaani toimia hevosten kanssa. Järjestin vierailevien kouluttajien kursseja, kouluttauduin itse ja tein töitä.. Tein todella paljon! Kävin kotona vain nukkumassa ja söin vauhdista.

Jossain vaiheessa kalenteri alkoi olla hieman liian täysi töistä ja opinnoista ja taakka alkoi kasvaa liian suureksi. Hevoset sairastelivat, sairastin itse, oli useita menetyksiä ja aloin jälleen kerran kyseenalaistaa ajatteluani ja toimintatapojani. Tuntui, että siitä, mikä oli aiemmin voimauttanut, oli tullut nyt uuvuttavaa. Välillä vastoinkäymisten kasaantuessa kirosin hevoset ja ajattelin, että irtisanoudun koko hommasta, sillä en jaksa enkä osaa, eiväthän nämä kestä edes hengissä minun käsissäni.

Heilurin oli heilahdettava taas, jotta elämään tulisi järjestystä, tasapainoa. Uupumus alkoi vaikuttaa kaikkeen ajatteluun ja olemiseen ulottautuen myös fyysiselle tasolle. En jaksanut konkreettisesti muuta kuin perusasiat, jotka oli pakko tehdä. Mutta koska oli pakko, jaksoin lopulta kammeta taas ylös kuopasta, jonka olin itse asiassa aivan itse kaivanut rajattomuudellani ja vaativuudella itseäni kohtaan. Olemalla se pakko, jonka vuoksi oli noustava ja opettamalla rajoja, jälleen kerran hevonen pelasti minut. Ja teki sen vielä uudestaankin, aivan hiljattain, melkeinpä samasta pinteestä.

Poni


Murroksessa

Aloin etsiä yhä aktiivisemmin uutta, omanlaista tapaani toimia ja pyrin muuttamaan yritystoimintani vastaamaan omia arvojani ja sydämeni toiveita. Entistä enemmän hevosta arvostavaa ja kuuntelevaa toimintaa. Jotain, jolla on myös merkitystä. 

Kautta linjan olin ajatellut, että hankin hevosia ennen kaikkea pitääkseni ne, tarjotakseni niille loppuelämän kodin. Ei ehkä kaikista kannattavin ajatus yritystoiminnan kannalta, mutta päätin, että valitsen tarkoin ja olen vähintään sen hevosille velkaa. Tällä linjalla olen jatkanut ja toivon mukaan voin jatkaa myös jatkossa. 

Olen ajatellut, että muokkaan jopa yritystoiminnan luonnetta ja tarjoamiani palveluita hevosten mukaan, en asiakkaiden. Pelottavaa on kuitenkin se ovatko asiakkaat valmiita muutokseen? Valmiita maksamaan muusta kuin ratsastuksesta? Maksamaan ehkäpä hevosen viisaudesta? Olen ajatellut, että lopetan sitten, jos käy niin, ettei asiakkaita ole. Tämä on arvopohjainen valinta sillä vihaan ns. kertakäyttökulttuuria mitä valitettavasti näkee jonkin verran myös hevosmaailmassa. Koen, että hevonen on myös tässä mielessä pelastanut minut, ohjaamalla toiminnan suuntaa siihen mikä resonoi sydämen tasolla.


Surussa 

Samoihin aikoihin, kun yritystoimintani ja hevosidentiteettini oli murroksessa, läheiseni kuolema veti minulta jalat alta. Silloin koin sellaisen täydellisen pysähtyneisyyden, tuskan, lohduttomuuden ja samalla rauhan, mitä en ollut aiemmin siinä muodossaan kokenut. Tapahtumasta kesti toipua kauan ja jatkoin koko ajan töitä hevosten kanssa. Olihan ne hoidettava. Onneksi sain apua ystäviltä ja läheisiltä. Jos olisin ollut työelämässä, olisin varmaankin jäänyt pidemmälle sairaslomalle, mutta olin yrittäjä ja täysi leirikesä nurkan takana, hevoset hoidettavana ja tunnit pidettävänä. Jälkikäteen ajateltuna se lienee ollut pelastus totaaliromahdukselta. 

Tammat
Muistan tilanteen, kun yksi hevosistani peilasi surun tuomaa voimattomuutta käytöksellään, kun tahdoin ratsastaa – muuten niin reipas hevonen ei suostunut liikkumaan juuri ollenkaan. Sen liike oli kuin tervattua, kun se tunsi minun surun lamauttaneen kehoni. Tuolloin oivalsin taas jotain lisää – oli aika pysähtyä surun äärelle ja kokea se. Hevonen pelasti minut, piti kiinni arjessa ja pehmensi surun käsittelyä, jotta voin tehdä sen juuri omassa tahdissani.

Juuri tätä tapahtumaa ennen opiskelin hevosavusteisen läsnäolon ohjaajaksi ja koin, että ilman tuota polkua, läheisen kuolema olisi ollut paljon rankempi kokemus, sillä olin ollut myös todella väsynyt edellisvuonna. Läsnäoloharjoittelu oli tuonut kuitenkin uutta energiaa ja näkökulmaa asioihin ennen menetystä. Olin alkanut kyseenalaistamaan aivan koko yrittäjyyteni ja tapani olla ja tehdä asioita hevosten kanssa. Tilanne oli vähintäänkin ristiriitainen: Kyseenalaistin tuohon aikaan voimakkaasti mm. oikeutemme ratsastaa kun samanaikaisesti pidin ratsastustunteja ja maastoja asiakkaille. Tuon asian työstäminen on kestänyt jonkin aikaa ja nyt koen löytäneeni sen suhteen jonkinlaisen tasapainon, jossa myös ratsastaminen on ok, edelleen tietyin edellytyksin. Silti olen huomannut koko ajan ratsastavani itse vähemmän ja vähemmän.


Läsnäolossa 

Mindfulnessin ajatusmaailma hevosten kanssa oli merkittävä käännekohta omassa ajattelussa ja sen soveltamisessa arkeen. Oivalsin tuon koulutuksen ja oman prosessini aikana uskomattomalla tavalla, sen miten hevonen voi olla opettamassa meille sitä kaikista olennaisinta eli läsnäoloa. Myöhemmin pääsin myös opiskelemaan voimauttavaa hevostoimintaa sekä istuntaohjausta, joka huomioi biomekaniikan lisäksi myös tunteet ja tietoisuuden. Nämä kokemukset syvensivät ymmärrystä entisestään. Hevonen pelasti minut jälleen ja näytti kuinka ihmeellinen elämä voi olla.

IslanninhevonenSe pointti mitä pyrin kait tällä kirjoituksella välittämään, on se, että hevoset (ja niiden kanssa työskentelevät ihmiset) tekevät hyvin paljon näkymätöntä työtä meidän ihmisten mielenterveyden ja yleensä terveyden eteen. Usein emme vain välttämättä huomaa sitä. 

Erilaisten hevosiin liittyvien palveluiden kysyntä on edelleen kasvussa ja aika näyttää milloin hevosen voima (ja muiden eläinten) tunnustetaan laajemmin. Se on selkeästi kasvussa nyt vihdoin myös Suomessa, mutta edelleen on tehtävää. Jokainen harrastaja ja esimerkiksi hevosavusteisten palveluiden asiakas tietää mistä puhun. Mutta kuinka hyvinvointilähtöiset hevosharrastepalvelut sekä hevosavusteinen työ saataisiin isommin kartalle siten, että sen hyödyt tunnustettaisiin laajemmin?

Toinen asia, jota mietin kirjoittaessani, on, että en ole vielä valmis luovuttamaan yritystoiminnankaan suhteen, vaikka vastoinkäymisten määrä on ollut pakahduttava ja ajoittain on tuntunut siltä, että ikävien asioiden alle hautautuu. Aion sen sijaan katsoa mitä tulee ja jatkaa niin kauan kuin hyvältä tuntuu siinä laajuudessa ja muodossa kun hyvältä tuntuu. Tänään ajattelen, että tämänkin asian kanssa eksyessäni liiaksi ajatuksiin ja tunteisiin, olen hukassa. Niin kauan kun pysyn kehon tasolla keskittyen läsnäoloon, olennaisimpaan kokemiseen, kaikki on hyvin ja tässä hevonen on paras opas, sillä se on rehellisesti läsnä. 


Tänään 

Tänään(kin) mietin katsoessani näiden ihanien otusten sielukkaisiin silmiin, että hevonen pelasti minut – niin monelta ikävältä ajatukselta, tavalta, virheeltä, syrjäytymiseltä, yksinäisyydeltä, päihteeltä, jopa kuolemalta, you name it.. Ja tämä tapahtui siis ”vain harrastamalla hevosia”, itseopiskelulla, työskentelemällä hevosten kanssa. Saati sitten jos olisin ollut vaikkapa hevosavusteisen ammattilaisen ohjauksessa, niissä hetkissä, kun eniten ohjausta tarvitsin.

Koen, että hevonen on paitsi pelastanut, niin opettanut minulle minusta, ihmisyydestä ja hevosuudesta enemmän kuin yksikään ihminen. Hevonen on arvostelematon, suora peili, joka näyttää todellisuuden, rakastaa, hyväksyy, koskettaa, luo merkityksellisyyden tunnetta ja on läsnä. Sellainen on voimallinen viisas hevonen, joka pelasti minut. 

P.S.

Lisää hevosten viisaudesta ja voimasta voit oppia mm. meillä järjestettävillä HeLMi-kursseilla ja Voimallinen viisas hevonen -kasvuryhmissä. Pysy kuulolla ja seuraa meitä myös somessa. Meidät löydät Instagramista, Facebookista ja YouTubesta. :)

poni


torstai 1. helmikuuta 2024

Hevonen pelasti minut

 

Hevonen pelasti minut osa 1

 
Olin tässä taannoin tekemässä palapeliä ja kuten usein sitä tehdessä, luovuus alkoi virrata kuin itsestään ja aloin saada ideoita. Tuli voimakas ajatus kirjoittaa siitä, kuinka hevonen pelasti minut. Ajatus ei vain jättänyt rauhaan vaan se toistui ja toistui ja tuntui kihelmöivänä tunteena vatsassa. Silloin kun näin käy, on uskottava ja kirjoitettava. 


Sillä, että hevonen pelasti minut, tarkoitan niitä lukemattomia elämäntilanteita, joissa hevonen on ollut läsnä ja palauttanut minut takaisin elämään, takaisin olennaisimman äärelle, läsnäoloon, tähän hetkeen, käytäntöön, liiasta ajattelusta ja tunnekuohuista takaisin kehooni. Takaisin tasapainoon.

 

Alussa

Olen harrastanut hevosia lähes koko pienen ikäni. Aloitin suht säännöllisen hevosharrastuksen n. 10-vuotiaana satunnaisilla leireillä ja myöhemmin yksityisten hevosilla. Olin aivan toivottoman heppahullu ja olin haaveillut hevosharrastuksesta jo vuosikausia, leikkinyt kaikki mahdolliset hevosleikit ja lukenut kaikki kirjat, mutta tuota ennen minulla ei ollut ollut mahdollisuutta harrastaa ratsastusta tai käydä tallilla, koska sellaisia ei juuri lähistöllä ollut eikä minulla ollut kyytiä tallille. 
 
Harjoittelin myös yrittämistä monella tapaa hevosiin liittyen jo lapsena. Milloin näpersin leikkihevosille pienenpieniä varusteita ja myin niitä, milloin siivosin puuhevosille tehtyä tallia (autotalli) ja pidin puuhevosilla ”tunteja” ja milloin mitäkin. Minulla ei ollut koskaan tylsää.
 
Rakastin hevosia. Jokin kumma voima niissä aina vain veti puoleensa, vaikka nekin olivat jossain vaiheessa jopa aihe, josta minua kiusattiin. Aiheita riitti toki muitakin, mutta hevoset eivät koskaan jääneet mielestä kiusaamisesta huolimatta. Se oli varmasti ensimmäinen asia, jolta hevonen pelasti minut - piti kiinni elämässä koululaisen vaikeista kokemuksista huolimatta, eräänlainen hyväksyvä pelastusrengas, joka pitää pinnalla.
 

Nuorena 

Teini-iässä harrastin hevosia, kaipasin itsenäisempää tekemistä ja sitä kokeilin, kunnes kuulin, etten osaa, ilman että minulle annettiin korjausehdotuksia. En osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa asiaa vaan koin olevani vääränlainen ja huono. 

Harrastuspaikat vaihtuivat, mutta hevoset pysyivät. Täällä suunnalla oli hyvin vähän hevosharrastuspaikkoja, ei juuri ollenkaan. Niinpä hevoset jäivät hetkeksi yläasteen ja lukion aikaan, jolloin muut asiat kuten kaverit ja koulu veivät aikaani, kunnes hieman myöhemmin muistin taas niiden erikoisen, puoleensavetävän voiman.

Aloin taas harrastaa hevosia opiskellessani ammattikorkeakoulussa. Tämä oli itsessään pelastus, sillä olin käyttänyt tuohon aikaan aikaani kaikkeen muuhun kuin järkevään toimintaan lukuun ottamatta tietysti opiskelua. Ostin tuolloin jopa yhden kausikortin ratsastuskouluun opiskelupaikkakunnallani, mutta käynnit jäivät siihen. Kaipasin jotain erilaista kuin mitä ratsastuskoulu voi tarjota. En ollut kiinnostunut kilpailemisesta vaan halusin harrastaa vapaana suorittamisesta, nauttien luonnosta ja hevosesta, hevosen herkkyydestä. Introverttina ratsastajana en juuri saanut tunneista muuta kuin hillittömät vatsakivut etukäteen jännittäessäni, muistot ylimielisen oloisista tallitytöistä ja allergiakohtaukset tallissa. Taas koin olevani jotenkin vääränlainen, ainakin ratsastuskouluun. Missä minun paikkani olisi?

Jotenkin onnistuin löytämään taas yksityisen tallin, jossa olikin islanninhevosia – lapsuuteni lempihevosia, joita myös puuhevoseni olivat. Islanninhevoset olivat jostain syystä aina kiehtoneet minua. Niinpä löytyi paikka, jossa aloin käydä säännöllisesti vuokraamassa ja rakastuin uudelleen hevosiin ja maastoiluun. 

Pidin siitä, että sain kaikessa rauhassa touhuta hevosen kanssa rennosti ja kaiken kruunasi ratsaille pääsy. Tuolla paikassa oli tamma, joka vei sydämeni ja aloin jopa harkita oman hevosen hankkimista tästä inspiroituneena. Lopulta sitten päätin hankkia ensimmäisen hevoseni. 

Tuo aika oli elämässäni edelleen todella tasapainotonta ja haastavaa aikaa, kuten usein nuorilla aikuisilla voi olla, mutta hevonen oli jotain, josta olin aina haaveillut ja ajatus omasta hevosesta oli aivan uskomattoman kiehtova. Olin tuolloin autuaan tietämätön hevosenomistajuuden realiteeteista ja katselin maailmaa ruusunpunaisien lasien läpi, vaikka toki puntaroin mm. hevosen omistajuuden sitovuutta. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt hommata oman hevosen ja senhän sitten hommasin.

 

Omana 

Lopulta löysin kuin löysinkin ensimmäisen hevoseni, Kindin, jonka kanssa matka alkoi varsin mielenkiintoisesti. Hevonen oli äärimmäisen herkkä, kiertolainen, jonka oli hankalaa luottaa ihmiseen – aivan kuten tamman, jonka kanssa kävin touhuilemassa. Jostain kumman syystä päätin heti, että aion tehdä kaikkeni, jotta tuon hevosen on hyvä olla, sillä minulle tullessaan se(kään) ei ollut kovin tasapainoinen. 

Olin kurssittautunut etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja kouluttauduin mm. kaikilla islanninhevosyhdistyksen kursseilla ympäri suomen, jotta oppisin rodusta ja hevosestani lisää. Sain takkiini useaan otteeseen ja kehitimme hevoseni kanssa yhteisen tavan selvitä. Ahmin kuitenkin taas tietoa innolla hevosiin liittyen. Kindi vaati koko huomioni, aikani, rahani ja koen, että hevonen pelasti minut – itseltäni, parisuhdehaasteilta, monilta asioilta, jotka eivät olleet tuolloin ihanteellisesti.

Nuo olivat aikoja, jolloin kohtasin taas myös hevosmaailman raadollisuuden, hieman eri näkökulmasta kuin tuntiratsastajana. Tarkoitan tässä siis hevosihmisiä. Eli onko se sitten hevosihmismaailma..? Koin aina olevani siihen aivan vääränlainen, liian herkkä, pehmo, toisenlainen ja hevoseni myös… Mitä tahansa tein, miten paljon tahansa opiskelin, kuulin aina tekeväni tai tehneeni väärin, kun kävin eri valmentajilla ja opettajilla. Tämä oli sinänsä mielenkiintoista, mutta jotain, mitä en tuolloin osannut kyseenalaistaa tai uskaltanut kysyä kysymyksiä, koska auktoriteettia ei herkästi kyseenalaistettu. Mukauduin kuin kameleontti ja itkin itsekseni huonouttani.

Olen jälkikäteen useasti miettinyt tuliko valmentajien tai opettajien kanssa koskaan puheeksi esimerkiksi tunteiden merkitys hevosharrastuksessa, mitä vahvasti epäilen, ettei tullut, sillä siitä ei ole mitään muistikuvaa. Tuolloin ei myöskään puhuttu juurikaan istunnan merkityksestä tai ainakaan avattu sitä sen enempää, mitä se oikeasti tarkoittaa. 

Vein hevoseni (ja itseni) kouluttajalle, joka avasi tilannettamme paljon. Tuolloin silmäni alkoivat aueta myös hevosen sielunelämälle syvällisemmin. Onni oli löytää aivan ihana kouluttaja. Tosin vasta vuosia myöhemmin käsitin oman henkisen tilanteeni ja tunteitteni todellisen merkityksen hevoseen ja yhteistyöhömme. 

Tästä alkoi yhteinen matkamme, joka jatkui seuraavat 12 vuotta. Tuo aika oli uskomatonta opin ja tekemisen aikaa, jota ilman en tiedä missä olisin. Jos et ole kuunnellut vielä opettajani Katariina Alongin Hevonen, opettajani -podcastia, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Ihan mielettömästi koskettavia tarinoita ja hurjasti tietoa hevosista. Sieltä löytyy myös jakso 52, jossa kerron Kindin kanssa käydystä polusta ja toki Heidistä, toisesta elämäni erityisestä hevosesta..

Tuntui, että hevosmaailma oli tuolloin julma, kuppikuntainen ja kaavoihin kangistunut, jossa ei ollut sijaa herkkyydelle, uusille, erilaisille tavoille toimia, saati tunteikkuudelle. Hevonen pelasti minut, sillä se opetti myös viimeksi mainittujen asioiden voiman. Jatkoin uuden opettelua enkä pystynyt olemaan muuta kuin oma itseni, herkkä ja tunteikas.

Hevonen pelasti minut... jatkuu seuraavassa osassa... :) Pysy kuulolla!

 

Seuraahan meitä myös somessa YouTube , Instagram , Facebook ja tietysti Nettisivuilla