Hevonen pelasti minut

 

Hevonen pelasti minut osa 1

 
Olin tässä taannoin tekemässä palapeliä ja kuten usein sitä tehdessä, luovuus alkoi virrata kuin itsestään ja aloin saada ideoita. Tuli voimakas ajatus kirjoittaa siitä, kuinka hevonen pelasti minut. Ajatus ei vain jättänyt rauhaan vaan se toistui ja toistui ja tuntui kihelmöivänä tunteena vatsassa. Silloin kun näin käy, on uskottava ja kirjoitettava. 

Sillä, että hevonen pelasti minut, tarkoitan niitä lukemattomia elämäntilanteita, joissa hevonen on ollut läsnä ja palauttanut minut takaisin elämään, takaisin olennaisimman äärelle, läsnäoloon, tähän hetkeen, käytäntöön, liiasta ajattelusta ja tunnekuohuista takaisin kehooni. Takaisin tasapainoon.

 

Alussa

Olen harrastanut hevosia lähes koko pienen ikäni. Aloitin suht säännöllisen hevosharrastuksen n. 10-vuotiaana satunnaisilla leireillä ja myöhemmin yksityisten hevosilla. Olin aivan toivottoman heppahullu ja olin haaveillut hevosharrastuksesta jo vuosikausia, leikkinyt kaikki mahdolliset hevosleikit ja lukenut kaikki kirjat, mutta tuota ennen minulla ei ollut ollut mahdollisuutta harrastaa ratsastusta tai käydä tallilla, koska sellaisia ei juuri lähistöllä ollut eikä minulla ollut kyytiä tallille. 
 
Harjoittelin myös yrittämistä monella tapaa hevosiin liittyen jo lapsena. Milloin näpersin leikkihevosille pienenpieniä varusteita ja myin niitä, milloin siivosin puuhevosille tehtyä tallia (autotalli) ja pidin puuhevosilla ”tunteja” ja milloin mitäkin. Minulla ei ollut koskaan tylsää.
 
Rakastin hevosia. Jokin kumma voima niissä aina vain veti puoleensa, vaikka nekin olivat jossain vaiheessa jopa aihe, josta minua kiusattiin. Aiheita riitti toki muitakin, mutta hevoset eivät koskaan jääneet mielestä kiusaamisesta huolimatta. Se oli varmasti ensimmäinen asia, jolta hevonen pelasti minut - piti kiinni elämässä koululaisen vaikeista kokemuksista huolimatta, eräänlainen hyväksyvä pelastusrengas, joka pitää pinnalla.
 

Nuorena 

Teini-iässä harrastin hevosia, kaipasin itsenäisempää tekemistä ja sitä kokeilin, kunnes kuulin, etten osaa, ilman että minulle annettiin korjausehdotuksia. En osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa asiaa vaan koin olevani vääränlainen ja huono. 

Harrastuspaikat vaihtuivat, mutta hevoset pysyivät. Täällä suunnalla oli hyvin vähän hevosharrastuspaikkoja, ei juuri ollenkaan. Niinpä hevoset jäivät hetkeksi yläasteen ja lukion aikaan, jolloin muut asiat kuten kaverit ja koulu veivät aikaani, kunnes hieman myöhemmin muistin taas niiden erikoisen, puoleensavetävän voiman.

Aloin taas harrastaa hevosia opiskellessani ammattikorkeakoulussa. Tämä oli itsessään pelastus, sillä olin käyttänyt tuohon aikaan aikaani kaikkeen muuhun kuin järkevään toimintaan lukuun ottamatta tietysti opiskelua. Ostin tuolloin jopa yhden kausikortin ratsastuskouluun opiskelupaikkakunnallani, mutta käynnit jäivät siihen. Kaipasin jotain erilaista kuin mitä ratsastuskoulu voi tarjota. En ollut kiinnostunut kilpailemisesta vaan halusin harrastaa vapaana suorittamisesta, nauttien luonnosta ja hevosesta, hevosen herkkyydestä. Introverttina ratsastajana en juuri saanut tunneista muuta kuin hillittömät vatsakivut etukäteen jännittäessäni, muistot ylimielisen oloisista tallitytöistä ja allergiakohtaukset tallissa. Taas koin olevani jotenkin vääränlainen, ainakin ratsastuskouluun. Missä minun paikkani olisi?

Jotenkin onnistuin löytämään taas yksityisen tallin, jossa olikin islanninhevosia – lapsuuteni lempihevosia, joita myös puuhevoseni olivat. Islanninhevoset olivat jostain syystä aina kiehtoneet minua. Niinpä löytyi paikka, jossa aloin käydä säännöllisesti vuokraamassa ja rakastuin uudelleen hevosiin ja maastoiluun. 

Pidin siitä, että sain kaikessa rauhassa touhuta hevosen kanssa rennosti ja kaiken kruunasi ratsaille pääsy. Tuolla paikassa oli tamma, joka vei sydämeni ja aloin jopa harkita oman hevosen hankkimista tästä inspiroituneena. Lopulta sitten päätin hankkia ensimmäisen hevoseni. 

Tuo aika oli elämässäni edelleen todella tasapainotonta ja haastavaa aikaa, kuten usein nuorilla aikuisilla voi olla, mutta hevonen oli jotain, josta olin aina haaveillut ja ajatus omasta hevosesta oli aivan uskomattoman kiehtova. Olin tuolloin autuaan tietämätön hevosenomistajuuden realiteeteista ja katselin maailmaa ruusunpunaisien lasien läpi, vaikka toki puntaroin mm. hevosen omistajuuden sitovuutta. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt hommata oman hevosen ja senhän sitten hommasin.

 

Omana 

Lopulta löysin kuin löysinkin ensimmäisen hevoseni, Kindin, jonka kanssa matka alkoi varsin mielenkiintoisesti. Hevonen oli äärimmäisen herkkä, kiertolainen, jonka oli hankalaa luottaa ihmiseen – aivan kuten tamman, jonka kanssa kävin touhuilemassa. Jostain kumman syystä päätin heti, että aion tehdä kaikkeni, jotta tuon hevosen on hyvä olla, sillä minulle tullessaan se(kään) ei ollut kovin tasapainoinen. 

Olin kurssittautunut etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja kouluttauduin mm. kaikilla islanninhevosyhdistyksen kursseilla ympäri suomen, jotta oppisin rodusta ja hevosestani lisää. Sain takkiini useaan otteeseen ja kehitimme hevoseni kanssa yhteisen tavan selvitä. Ahmin kuitenkin taas tietoa innolla hevosiin liittyen. Kindi vaati koko huomioni, aikani, rahani ja koen, että hevonen pelasti minut – itseltäni, parisuhdehaasteilta, monilta asioilta, jotka eivät olleet tuolloin ihanteellisesti.

Nuo olivat aikoja, jolloin kohtasin taas myös hevosmaailman raadollisuuden, hieman eri näkökulmasta kuin tuntiratsastajana. Tarkoitan tässä siis hevosihmisiä. Eli onko se sitten hevosihmismaailma..? Koin aina olevani siihen aivan vääränlainen, liian herkkä, pehmo, toisenlainen ja hevoseni myös… Mitä tahansa tein, miten paljon tahansa opiskelin, kuulin aina tekeväni tai tehneeni väärin, kun kävin eri valmentajilla ja opettajilla. Tämä oli sinänsä mielenkiintoista, mutta jotain, mitä en tuolloin osannut kyseenalaistaa tai uskaltanut kysyä kysymyksiä, koska auktoriteettia ei herkästi kyseenalaistettu. Mukauduin kuin kameleontti ja itkin itsekseni huonouttani.

Olen jälkikäteen useasti miettinyt tuliko valmentajien tai opettajien kanssa koskaan puheeksi esimerkiksi tunteiden merkitys hevosharrastuksessa, mitä vahvasti epäilen, ettei tullut, sillä siitä ei ole mitään muistikuvaa. Tuolloin ei myöskään puhuttu juurikaan istunnan merkityksestä tai ainakaan avattu sitä sen enempää, mitä se oikeasti tarkoittaa. 

Vein hevoseni (ja itseni) kouluttajalle, joka avasi tilannettamme paljon. Tuolloin silmäni alkoivat aueta myös hevosen sielunelämälle syvällisemmin. Onni oli löytää aivan ihana kouluttaja. Tosin vasta vuosia myöhemmin käsitin oman henkisen tilanteeni ja tunteitteni todellisen merkityksen hevoseen ja yhteistyöhömme. 

Tästä alkoi yhteinen matkamme, joka jatkui seuraavat 12 vuotta. Tuo aika oli uskomatonta opin ja tekemisen aikaa, jota ilman en tiedä missä olisin. Jos et ole kuunnellut vielä opettajani Katariina Alongin Hevonen, opettajani -podcastia, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Ihan mielettömästi koskettavia tarinoita ja hurjasti tietoa hevosista. Sieltä löytyy myös jakso 52, jossa kerron Kindin kanssa käydystä polusta ja toki Heidistä, toisesta elämäni erityisestä hevosesta..

Tuntui, että hevosmaailma oli tuolloin julma, kuppikuntainen ja kaavoihin kangistunut, jossa ei ollut sijaa herkkyydelle, uusille, erilaisille tavoille toimia, saati tunteikkuudelle. Hevonen pelasti minut, sillä se opetti myös viimeksi mainittujen asioiden voiman. Jatkoin uuden opettelua enkä pystynyt olemaan muuta kuin oma itseni, herkkä ja tunteikas.

Hevonen pelasti minut... jatkuu seuraavassa osassa... :) Pysy kuulolla!

 

Seuraahan meitä myös somessa YouTube , Instagram , Facebook ja tietysti Nettisivuilla